Heppa oli siis löytynyt, mistäpä löytyisivät ne unholassa olleet hevosnaistaidot? Eipä niitä löytynyt, vaan alusta asti melkein piti kaikki opetella. Useita kertoja kävimme Omistajan kanssa yhdessä kokeilemassa ja sitten harjoittelmassa perusjutut: varusteet, harjailut ja ratsastukset...No, tokihan sentään suitsiminen ja satulointi sujuivat mallikkaasti, samoin harjaaminen ja kavioiden koukutus. Mutta siihen se sitten jäikin se osaaminen. Suurin ihmetyksen aihe oli loimitus: ihan oikeasti ja uskokaa tai älkää, en ole ikinä koko ratsastusurani aikana joutunut laittamaan hevoselle loimea, en sitten minkäänlaista. Tällä tammalla niitä on vieläpä useita erityyppisiä ja kutakin tyyppiä vielä erivärisiä, joten loimituksen lyhyt oppimäärä on tässä tullut suoritettua. Pitkä kaulakappaleellinen, sateenkestävät, fleecevuorella tai toppavuorella, lyhyet talliloimet toppauksella tai ilman - vielä ratsastusloimi jne. Aluksi loimikin meni hevosen päälle nurinpäin tai poikittain ja siinä oli varmaan Omistajalla pokassa pitelemistä, kun sormi suussa ihmettelimme, miten se nyt kiinnitettiinkään, kun mahan ristivyöt roikkuivat niskan kummallakin puolen. Myös loimien metallikiinnikkeet ja -soljet tuntuivat aluksi uskomattoman hankalilta saada toimimaan...varsinkin pakkasessa sormet jäässä. Loimitus alkoi kuitenkin pikkuhiljaa sujua ja nykyään jopa erotan eri loimet toisistaan ja osaan v'ähän arvioida millaista kussakin tilanteessa tarvitaan. Toki joskus vieläkin kysyn varmuuden vuoksi, että minkäslainen tänään jätetään päälle :) Saa nähdä tuoko kesä ja laitumet uutta opeteltavaa loimirintamalle. Onhan niitä hyttysloimia ja sadeloimia. Mutta se selvinnee lähiviikkoina.






Ilman satulaa "talliloimella" kovilla pakkasilla

Toinen pala purtavaksi oli oma hämmenys ja jännittäminen, mikä näkyi sekä omana että hepan hermoiluna hoitotilanteissa. Kun itse söhelsimme emmekä oikein tienneet, miten heppa mihinkin reagoi ja miksi, niin alun käyntikerrat olivat vähemmän rauhaisia kaikin puolin. Tamma heilutteli päätään ja eikä halunnut pysyä paikoillaan, kun aisti meidän epävarmuuden. Tokikin se on niin ylikiltti, että ei sentään karannut, mutta selkeästi ei myöskään mitenkään nauttinut sähläyksestämme. Pikkuhiljaa kuitenkin homma rutinoitui ja me hoitajat aloimme luottaa itseemme ja heppaan, ja nykyään moista ongelmaa ei olekaan.  Haemme tietysti aluksi tamman pihatosta ja muutaman kerran se lähti painelemaan "karkuun". Emme kuitenkaan lähteneet onneksi sen perään, vaan menimme aitauksen ulkopuolelle emmekä kiinnitäneet siihen huomioita. Vähän ajan kuluttua se tulikin itse lähemmäksi ja antoi kiinni tai ei enää ainakaan lähtenyt pois päin kun lähestyimme suitsien tai riimun kanssa.

Kovilla pakkasilla harjasimme ja satuloimme aina pihaton suojarakennuksessa, mutta onneksi ilmojen lämmettyä olemme voineet siirtyä aitauksen ulkopuolelle. Aluksi jännitin aitauksesta kulkemista, koska pihatossa on kaksi ponia, joiden pelkäsin ryntäävän samalla ulos. Nopeasti kuitenkin opimme "komentamaan" ponit kauemmaksi. Tamma toki odottelee kiltisti kun portin virkaa toimittavat kaksi pitkää lautaa liutetaan sivuun ja takaisin. Aluksi pidimme tammaakin uskollisesti kiinni riimunnarusta tai suitsista hoitotoimenpiteiden ajan, mutta myöhemmin kun aloin välillä käymään yksin ja kiinipitäminen oli hankalaa, luovuin siitä. En ole viitsinyt heppaa sitoakaan mihinkään, kun se ei mihinkään karkaa kerran. Kiltisti heppa seisoo paikallaan hoitotoimenpiteiden ajan, korkeintaan ottaa pari askelta sinne tänne sillä aikaa kun kaivelen varustekassia. Ja mihinkäs se kotoaan juoksisi - ruuan ääreltä ;)


Käynnit sujuvat yleensä saman kaavan mukaan: harjaus, kavioiden puhdistus varusteet ja liikunta, puhdistus, loimitus tarvittaessa ja ruoka. Harjaus aloitetaan aina pehmeällä kumisella "hanskalla", joka antaa hyvää hierontaa myös. Sitten seuraa pitkäharjaksisilla harjalla puhdistus ja naaman harjaus pehmällä harjalla. Talvella olimme jo melkein toivottomia, kun heppa oli pakkasilla loimen alla niin putipuhdas, että mitään harjattavaa ei oikeastaan ollut. Nyttemmin tilanne on kyllä korjaantunut. Yksikin päivä harjasin tunnin savista, piehtaroinnin iloista nauttinutta heposta. Avuksi piti ottaa myös kova "pikkuharja", jotta harjasta ja hännästäkin olisi savipaakut saanut irti. Mahasta ja kainaloista nypin sormin savipaakkuja vartin verran. Hikihän siinä tuli, kun vielä jalatkin piti pestä ämpärivedellä ja kuivata. Kovaa hommaa, vaikka nautinkin. Hevosen kanssa puuhaillessa todella ajatus lepää, se on tosi rentouttavaa ja stressiä vähentävää puuhaa. Varsinkin kun hepo on niin kiltti ja rauhallinen kuin tämä tapaus. Alkuun kyllä vierastin kavioiden putsasta eli jalkojen nostoa, koska minulla on huonoja kokemuksia siitä. Tämän kanssa nykyään ei ole mitään ongelmaa, ja vaikka se välillä vähän nykisikin jalkaansa pois, niin en yhtään epäilekään, että se yrittäisi esimerkiksi potkaista. Joskus se myös nostelee takajalkojaan, kun putsataan savia ja nyhrään yhtä paikkaa liian kauan sen mielestä. Silloinkin asiaan auttaa se, että menee kyykkyyn takajalan viereen jatkamaan hommaa. Rouva on niin kohtelias ja varovainen, että pysyy silloin ihan paikallaan.



Haikein mielin tiirailimme vielä huhtikuussakin lumisten peltojen yli ratsastuskentälle, jonne pääsyä ei ollut...

Talvella teimme paljon käyntimaastoja tietä pitkin, ilman satulaa ja loimen kanssa. Ihan siitä syystä, että tiet olivat jäisiä ja upottavaa lunta oli ainakin metri eikä ratsastuskentälle johtavaa peltotietä voinut kuvitellakaan lähtevänsä kahlaamaan. Usein kävimme jään takia vain taluttelemassa tiellä. Välillä tuli mieleen maneesitallin mukavuus, vaikkakin siitä joutuisi täällä päin sievoiset summat maksamaan...Nyt keväämmällä on päässyt vihdoin kunnolla kentälle ratsastamaan ja toisaalta tekemään tunnin maastoja, joissa voi ravata ja laukata reippaasti. Maastomahdollisuudet ovat täällä upeat nyt lumien sulettua. Lisäksi olemme päässeet kokeilemaan juoksutusta, maastakäsin ohjilla ajoa, maastakäsin naruriimulla siirtymisiä (seuraamista) ja myös juoksutusta lyhyellä riimunnarulla. Olemme päässeet myös katsomaan hevosen lastaamista ja kengitysreissulle mukaan toiselle tallille, jossa myös saimme kokeilla maneesissa ratsastusta. Kuten huomaatte meidän Omistaja on oikea kultakimpale, kun jaksaa meitä neuvoa ja opettaa ja näyttää kaikenlaista hevosteluun liittyvää.



Huhtikuussa tiet sentää alkoivat olemaan maastoilukunnossa, niin että ravaaminen onnistui...

Liikkumisen jälkeen tietysti taas putsataan hevonen ja tarkistetaan kaviot. Talvella loimitettiin, nyt ei enää, ellei sada. Hepo saa myös "mössöt", jotka olemme sekoittaneet vadissa jo ennen hepan hakua. Kaurahiutaleita tai kauraa, öljyä, vitamiineja, porkkanaa ja kuivaa leipää sekoitetaan ja jätetään vetäytymään ratsastuksen ajaksi. Viimeiseksi ennen hepan palautusta aitaukseen se saa imuroida ne mahaansa. Ja se tekee sen aina yhtä antaumuksella ja innokkaana. Ruuasta puheenollen, nyt on jo muutaman kerran harjoiteltu vihreän ruohon maistelua ratsastusretkillä. Uskon että varsinkin tämä ruokapuoli saattaa olla tekijä, joka antaa hepalle meistä enemmän positiivisia mielikuvia ja muistoja, kuin tasapainoton pomppiminen sen selässä. Ainakin se on viime aikoina alkanut hörähtelemään, kun menemme sitä aitauksesta hakemaan. Voisihan sitä ajatella, että se ilahtuu meidän näkemisestä, mutta itse luulen, että se tietää session päätteeksi saavansa kulhollisen herkkuja :)

Vaikka tässä vaiheessa jo vähän väsyttää ja mitä pitemmälle kevättä on ehditty, myös hikoiluttaa, edessä on vielä varusteiden putsaus. Putsaan suitset ja satulan joka kerta, joskus ihan satulasaippualla, mutta aina kostealla sienellä. Karvanlähdön aikoihin myös satulahuovan putsaamiseen harjalla saa varata vartinkin verran. Ruokavati pestään ja tarvikkeet ja varusteet ripustetaan paikoilleen siististi. Loimi laitetaan kuivumaan telineeseen. Lopuksi vielä päiväkirjaan kirjataan mahdolliset ongelmat, haavat, nirhaumat, kipeydet jne. Hevosen mieliala ja se mitä tehtiin ja miten kauan. Sitten vasta autoon ja omien eväiden ja vesipullon kimppuun. Reissuun johon sisältyy tunnin ratsastus menee näin aikaa kaksi kolme tuntia kaiken kaikkiaan ja matkat päälle...

Sain ht.-netin markkinoille laittamaani ilmoitukseen useita vastauksia heti. Viisi niistä tuntui heti harkitsemisen arvoisilta. Loput olivat nekin ihan kivoja tapauksia, mutta liian kaukana tai ilman mitään kenttäratsastusmahdollisuutta. Useampikin "kotitalli" kaipaili hepoille tai poneille liikuttajaa, mutta ne olivat valitettavan kaukana ja lisäksi tosiaan olisi mennyt vain maastoiluksi. Vastasin kohteliaasti kuitenkin kaikille ja hämmästykseni sain usealta vielä paluupostissa kiitokset siitä että vastasin - vaikkakin kieltävästi... Yksi aivan ihanan tuntuinen tapaus, iso kouluruuna, tarjosi myös edullista puoliylläpitoa maneesitallilla, jossa olisi voinut harrastaa vaikka mitä muutakin mm. uittoa kesällä. Valitettavasti herra asusteli vain liian kaukana meistä.

Top-viiden kohdalla päätimme taulukoida paikat paperille ja laittaa tärkeimmät asiat nähtäville.  "Pisteitä" annoimme sijainnin mukaan ja hinnan mukaan sekä lisäksi sen mukaan millaiset ratsastusmahdollisuudet olivat, eli oliko lähellä tai tallilla kenttä tai maneesi ja olivatko ne maksullisia. Arviointiin vaikutti myös se oliko mahdollisuutta ottaa tunteja esimerkiksi opettajan tai omistajan opetuksessa. Taulukointi ja pisteytys osoittautuikin oivaksi välineeksi - paitsi että kaikki hepat omistajineen pääsivät samoihin pisteisiin, vaikka poikkesivat toisistaan huomattavasti! Ei muuta kuin intuitio peliin ja kolmen "parhaan" kanssa s-postikirjeenvaihtoon.

Kaikki vaihtoehdot olivat tammoja, kaksi vähän nuorempaa mutta kuitenkin hyvään ikään ehtinyttä  ja yksi vähän vanhempi. Yksi eleli  maneesitallilla, jossa oli ratsastuskoulutoimintaa ja toinen pienessä yksityispihatossa ja kolmas yksityistallissa, jossa oli myös tuntitoimintaa, muttei maneesia. Emme kyllä olleet edes ajatelleet, että kaikki hepat eivät asukaan tallissa. Jonkin verran kirjeenvaihtoa käytiin mm. kahden tamman koosta ja lähinnä minun painostani, samoin siitä millä tavalla vuokraus toteutuisi ja mitä vuokraaja piti tärkeänä. Kaikilla korostui taitojen lisäksi, tai jopa sijaan, asenne joka meillä tuntui osuvan kohdalleen kaikkien tarjokkaiden kohdalla. Plussana meillä oli sitoutuminen ja realismi sekä halu tehdä muutakin kuin laukata päätäpahkaa kenttää ympäri tuntitolkulla kertakerran jälkeen....ja ehkä aikuinen ikäni, luulisin.  



Pihatto ja sen edustalla Vuokristammi huhtikuussa 2012

Sovimme koeratsastuksen näiden kolmen kanssa, ja ensiksi lähdimme katsomaan meitä lähinnä asustelevaa parikymppistä pihatto-tammaa, jolla oli jonkin verran omistaja hypännyt aluetason kisoissa ja joka myös hallitsi koulukuviot ja oli omistajan s-postien perusteella erittäin kiltti ja varma tapaus. Hui kauhistus että jännitti, kun lähdimme kuitenkin innosta puhkuen eräänä pakkasiltana tallille. Vaikka talli lähellä olikin, oli se kuitenkin sen verran "metsässä", että navigaattori olisi ohjannut meidät pellolle syvään hankeen...Pääsimme kuitenkin lopulta puhelinneuvojen avulla perille. Tapaamisesta jäi mieleen ehkä ensivaikutelmana pihaton karu olemus ja kylmyys pienoisena pettymyksenä. Olin ilmeisesti tiedostamatta kuitenkin odottanut lämmintä heinäntuoksuista hämyisää tallia :) Itse hepo yllätti koollaan - se oli isomman oloinen kuin mittojen perusteella luulisi, mikä oli helpotus. Mutta kiltti se oli ja meidän mielestä sopivan näköinen ja oloinen kaikinpuolin. Toki oma jännityksemme ja sähläyksemme tarttui myös hevoseen ja se ei oikein tiennyt miten pitäisi olla, kun sitä harjailimme.  Se vähän heilutteli päätään ja yritti liikkua eestaas kummissaan. Omistajan kanssa kuitenkin satuloimme sen kaikessa rauhassa -  ja toinen yllätys paljastui: tamma ei käyttänyt kuolaimia lainkaan, vaan kuolaimettomia suitsia, joissa on "kärrynpyörän"-muotoinen rengas (LG), johon ohjat kiinnitetään...Olimme jo muutoinkin hermopinkeinä, kun jännitti puuhata hevosen kanssa omistajan silmien alla. Polvet ja kädet tärisivät, mutta kuolaimettomuus muutti kyllä oman jännitykseni lähinnä kauhuksi!

Kaikki kävi kuitenkin niin äkkiä, että en ehtinyt sen enempää pohtia asiaa. Ei kun pihaton taakse pellolle lumihankeen ja selkään. Tamma oli yhtä kiltti ratsastaa kuin hoitaakin. Ja  herkkä avuille. Menin ihan lukkoon enkä osannut ratsastaa sitäkään vähää, mitä yleensä. Kävelin vähän ja ravasin pätkiä ja yritin pysäyttää hepoa mahdollisimman helläkätisesti, kun sen huomasin niin herkäksi. Se olisikin pysähtynyt pelkillä painoavuilla, jos olisin itse osannut - tai jännitykseltä kyennyt. Sitten vielä tyttö kävi selässä kokeilemassa. Veimme hepon takaisin pihattoon ja katselimme paikat varusteille. Loimet ja satula ja muut tavarat olivat pihan toisella puolella olevan asuinrakennuksen lämpimässä kuistieteisessä. Eli melko alkeellista verrattuna siihen, mitä olin ratsastuskouluissa oppinut näkemään. Itse hevonen oli niin huippuhyvin hoidetun näköinen ja oloinen ja sen varusteista ja käytöksestä näki, että sitä pidetään kuin kukkaa kämmenellä, mikä teki meihin heti alussa hyvän vaikutuksen.

Lähdimme kotiin nukkumaan yön yli, vaikka olin kyllä varma, että omistaja ei kyllä kuuna päivänä meille anna hevostaan pilattavaksi - kaiken sen sähläyksen jälkeen - ei pelkästään ratsastustaidon vaan kaiken kokemattomuutemme ja osaamattomuutemme takia! Me olimme itse täysin myytyjä - ihastuimme ensisilmäyksellä tammaan, omistaja oli todella mukava ja rauahallinen ja oli luvannut antaa meille edullisesti opastusta hevosen kanssa puuhailussa sekä ratsastuksessa .

Niinpä sitten otin yhteyttä seuraavana päivänä ja yllätyksekseni sovimme, että alamme vuokraamaan tätä hevosta kolme kertaa viikossa. Kaikki kävi niin äkkiä, mutta asiat vain tuntuivat loksahtavan paikoilleen.




Vuokristamma, joka kiinnitti "loisteellaan" huomiomme karsinnan aikana ;)

Lähetin muille ehdokkaille heti peruutusviestin koeratsastuksesta ja kerroin että hepo löytyikin jo. Sitten ei kun haaveilemaan vuokraushetkistä. Sovimme alkuun käynnistä kerran viikossa omistajan ohjauksessa.  Omistaja ei tietenkään halunnut antaa meille hevosta osaamattomiin käsiimme yksinään - emmekä me olisi millään uskaltaneet yksin mitään hevosen kanssa tehdäkään. Meillä oli myös tunteja ratsastamatta ratsastuskoulussa, joten aikakin oli rajoitteena aluksi. Mutta totta tosiaan hevosen VUOKRAAJIA meistä nyt oli tullut!

Tein vuoden alussa päätöksen vaihtaa säännölliset neljä viikkotuntiamme (minä 2x ja tyttö 2x) hepan vuokraukseen. Eipä muuta kuin tuumasta toimeen ja ilmoitus hevostalli.nettiin. Ilmoituksessa kerroin olevani aikuinen autollinen tätiratsastaja ja että myös juuri harrastuksen aloittanut tyttöni tulisi hepalla ratsastamaan. Omaksi tasokseni kerroin muistaakseni helppo B- sillä perusteella, että eräs ratsuope minut siihen tasoon jokin aikaa sitten luokitteli (tosin huomiolla estekokemuksen puutteesta). Nyt hävettää että tulikohan kuitenkin kehuttua liikaa, sillä taso taitaa käytännössä kuitenkin olla vahvasti helpotettu Ö miinus-miinus ;) Lisäsin ilmoitukseeni vielä muistaakseni sen että olemme valmiita sitoutumaan ja että vuokrauksen tarkoitus on oppia hevosen kanssa olemista ja hevosmiestaitoa ratsastuksen ohella. Tässä kohtaa en kyllä luvannutkaan liikoja. Olin ajatellut asian niin, että maksan vuokrausmaksun vähentämättä ja käymme kertamme hepan luona säännöllisesti, vaikka joskus olisikin päiviä ettei voi ratsastaa kelien tai hepan vaivojen vuoksi. Haluan nimittäin että tyttö näkee realistisesti mitä hevosen kanssa oleminen on. Hevonen ei ole urheiluväline vaan olento, josta on huolehdittava niin ala- kuin ylämäissä.






"Vihreästä sivustosta" oli kerrankin jotain hyötyä ja iloa :)


Vuokraamista aloin alunperin pohtia siksi, että tytöllä - ja myös minulla itselläni - oli kova halu ratsimisen lisäksi puuhailla hevosten kanssa ja roikkua tallilla. Tämä on tietysti ratsastuskoulussa ihan hevosten ja henkilökunnan työrauhan vuoksi vaikeaa järjestää.  Hevosen toki saa ratsastuskoulussakin silloin tällöin varustaa tunnille ja harjata tunnin päätteeksi, mutta ei se ole sama asia. Itse ajattelen että hevosen kanssa puuhaminen muuten kuin ratsastamalla parantaa myös ratsastustaitoa ja hevosen tuntemusta - enkä taida olla ajatuksineni ihan yksin. Joskus olen miettinyt, että osa ratsastuskoulujen ratsastajista ei haluakaan osallistua tallitöihin, kun taas osa olisi melkein valmiita vaikka maksamaan siitä. Miksiköhän tätä mahdollisuutta ei suoda - tai toisaalta käytetä enemmän hyväksi? Me olisimme olleet valmiita tulemaan esim. viikonloppuaamuina tallitöihin lantaa luomaan, tallia siivoamaan ja varusteita putsamaan - ja arki-iltaisin avustamaan tunneilla. Toki tällainen epäammattilaisen työ vaatisi valvovaa silmää ainakin joksikin aikaa. Mutta miten muuten nykyään aloittelija oppivat yhtään mitään? Varsinkaan pääkaupunkinseudulla.

Toinen asia joka itseäni oli vaivannut jo pitkään oli ratsastuskoulutoiminnan eettisyys yleensä. Vaikka hevoset olisi kuinka hyvin hoidettu, en silti toivoisi yhdellekään tuntihepan osaa. Tiedän että enemmistölle ainoan tavan päästä opettelemaan ratsastusta tai yleensäkään harrastamaan mahdollistaa juurikin ratsastuskoulujen olemassa olo - mutta silti. Vaikka puhuttaisiin ratsastuskoulusta, jolla on parhaat olosuhteet ja edellytykset hevosten kannalta, on se silti täysin eri asia kuin yksityishevosen elämä. Pelkästään vaihtuvat, osaamattomat ratsastajat ja hoidon taso. Väitän, että suurinta osaa yksityisistä hevosista kuitenkin hoidetaan paremmin kuin tuntihevosia - yksäreillä on vähintäänkin sopivammat varusteet...Vasta-argumentti tuntiratsujen oloista on usein se, että hevoset ovat ratsastuskouluyrittäjän välineitä ja huonoilla hevosilla tai puitteilla ei pitkälle voittoa tahkota. Sen verran olen kuitenkin itse nähnyt erilaisia paikkoja ja talleja, että en ihan allekirjoita tuota. Kuitenkin äänestin tässä itse jaloillani ja vaihdoin tunnit vuokraamiseen...

Tuntiratsut ovat useinkin nykyään hyvinkin osaavia ja mikä tätiratsastajalle tärkeää, myös luotettavia ja täyspäisiä. Voisin kuvitella, että jokaisen, eritasoisten ratsastajien käytössä olevan, tuntihevosen herkkyys katoaa kuitenkin puolessa vuodessa, ja hepo oppii säästelmään itseään - mikä on tietysti hyvä asia sen kannalta. Oman tasoiseni ratsastaja kuitenkin mielestäni kärsii tässä siitä, että ei opi välttämättä ikinä ratsastamaan herkillä avuilla, kun hevonen ei koskaan reagoi oikein kevyisiin oikeisiin apuihin ja on reagoimatta tai reagoi epäloogisesti myös ratsastajan vääriin apuihin. Itse koen, että jos osaisin enemmän, tämä ei ehkä olisi niin iso ongelma, koska saisin ehkä hevosen herkistettyä tunnin alussa, niin että se toimisi hyvin. Tälle tasolle en ole kuitenkaan päässyt. Korostan että vika ei nyt todellakaan ole mielestäni opetuksessa tai hevosissa, vaan omissa taidoissani. Uskon että myös säännöllisesti samalla hevosella ratsastaminen edistää ratsastustaitoa toisella tavalla kuin eri hevosilla ratsastaminen. Kummallakin on siis hyvät puolensa, mutta vuokraamalla pääsee harjoittelemaan samalla hevosella jatkuvasti. Mikä estää (paitsi rahatilanne) myös välillä tunneilla käynnin, jos haluaa myös muilla hevosilla harjoitella oppimiaan asioita. Lisäksi olen ratsastajana sen tyyppinen "hinkkaaja" , että haluan harjoitella ja hioa tiettyä asiaa niin kauan kunnes se sujuu, ja sitten vasta siirtyä seuraavan tason tehtäviin. Ratsastuskoulutunneilla tähän ei oikein mahdollisuutta, koska muut seitsemän ratsastajaa tai pienryhmän neljä-viisi tuntilaista eivät välttämättä halua maksaa siitä, että käynnissä hiotaan istuntaa puoli vuotta ennen kuin siirrytään laukkatyöskentelyyn. Itse kuitenkin ajattelen, että on ihan turha yrittää pyytää hevoselta tahdikasta laukkaa, jos ei osaa itse istua ja työskennellä tasapainossa edes käynnissä! Toki ravaan ja laukkaankin, kun itsenäisesti ratsastan, mutta en yritä mitään vaativampaa vääntöä ennen kuin oma ratsastus olisi edes jonkin verran kuosissa.






I have a dream...


Opetuksen ja ohjauksen puute vuokrahevosen kanssa puuhatessa oli omassa mielessäni suurin epäilystä aiheuttava puute. Kun ei ole kokemusta viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta hevosen hoidosta eikä pahemmin käsittelystäkään ja kun ratsastustaito on mitä on, mietin onko itsenäisemmällä touhulla edes mahdollisuutta oppia mitään tai kehittyä ratsastajana.  Vaikka opetuksesta joutuisikin maksamaan sen 15 - 65 euroa riiippuen opettajasta ja paikasta, niin olin siihen valmis satsaamaan vuokran lisäksi. Vuokrasta toiveeni oli että se olisi kiinteä kuukausimaksu ja että ratsastuskertoja olisi 2 - 3 kertaa viikossa, jolloin me kumpikin menisimme tunnin peräkkäin. Laskeskelin että kuukausimaksun ja säännöllisen opetuksen sekä bensakulujen lisäksi en saavuttaisi kovin äkkiä sitä 500 euron kipukynnystä, jonka nyt jo pulitin tunneistamme kuukaudessa! Rehellisesti sanottuna tiesin että vaikka maksaisin vähemmän kuin tunneista, saisimme itse paljon enemmän sillä rahalla. Päättelin että vuokriksemme pitää olla sellaisessa paikassa, missä on neuvoa ja apua saatavilla ja että voimme  myös ottaa säännöllisesti tunteja joko ratsastuskoululla tai jonkun muun meitä osaavamman ohjauksessa + mikä kriteerinä ei todellakaan ole kovin korkea ;) . Ajattelin että paras vaihtoehto olisi maneesitalli - tai vähintään talli jossa on hyväkuntoinen kenttä. Maastoilua en kovin paljon edes miettinyt. Koko ajan mielessä oli nimenomaan paikka, jossa on talli hevosen asuinpaikkana ja jossa hoidella hevosta, tehdä tallitöitä ja hengailla. Lisäksi kriteerinä oli se, että matka tallille ei olisi kohtuuttoman pitkä ja  kallis - maksimissaan 25 km - sillä vakaa tarkoitushan oli tahkota sitä väliä sitten joka viikko kaksi - kolme kertaa.


Kuten huomaatte, itse hepalle en asettanut mitään toiveita enkä ilmoituksessa tainnut mainita sellaisia myöskään. Taisin laittaa ilmoitustekstiin, että kovin tasokasta ei omasta tasosta johtuen kuitenkaan ole haussa. Ajattelin että kyllähän hevosen omistajat tietävät, millaiselle vuokraajalle heidän hevosensa sopii ja minkälaiselle uskaltavat hevosensa antaa.

Joten ei kun vastauksia ilmoitukseeni odottelemaan!
 

Nelisenkymmentä vuotta sitten alkaneella ratsastajanurani ei ole ikinä saavuttanut minkäänlaista tavoitteellista vaihetta. En ole edes halunnutkaan osallistua kilpailuihin tai harjoitella suunnitelmallisesti. Ratsastus on minulla enemmän tarkoittanut mielekästä liikuntaharrastusta, ulkoilumahdollisuutta ja joskus pilkahduksia ison eläimen hallinnasta pienin, kevyin avuin.

Ensimmäinen ratsuni oli Tuomarinkylän Opistolla jugurttiheppa Sam eli Sami. Se oli kuuluisa tv:n jugurttimainoksesta, jossa vanha partainen "turkkilaispappa" kohautti uljaalla valkoisella hevosella kuviin. Itse asiassa Sam oli varmasti tallin kiltein luottoratsu, ja olin onnesta ymmyrkäinen saadessani sen alleni alkeistunnin ensimmäisellä kerralla lyhyen teoriaosuuden jälkeen. Olin varmaan laihana ja ruipelona alakoululaisena herättänyt opettajan säälintunteet heti kättelyssä...Minulla oli upouusi lyhyt miniponiesteraippa ja päässäni ektraerikoisen värinen, tummansininen kypärä kokoa 54. Itseasiassa pääni ei ole noista päivistä ihan hirveästi kasvanut (toivottavasti pääni koko ei ole suhteessa aivojen kapasiteettiin) - ja tuo kypärä palvelikin minua vielä monet vuodet ensiratsastuksen jälkeen.



Löysin netistä vapaasta kuva-arkistosta samanvärisen kypärän kun oma ensimmäiseni oli. Valitettavasti kuvan lisääminenkin tähän tekstiin kesti kaksi päivää, joten kuvatekstiä en onnistunut siihen saamaan. Kunhan ehdin opetella enemmän, niin tekstitkin varmaan löytävät paikkansa...

Tuomarikylän opistolla kuitenkin jatkoin luultavasti kauden loppuun - en muista tarkkaan. Sieltä muistan opetustyylin, joka poikkeaa hieman nykyisestä: "Kymmenen kertaa raipalla, pam-pam-pam!!!" ja "Potki, potki,potki!!!", karjui ope kentän keskellä ja löi tahtia omalla raipallaan saappaaseensa. Opistolta muistan hepat Gigant (Kantti), joka oli musta poni ja joka lähti laukkaan omia aikojaan, kun possujonossa seisoimme odottamassa että jonon ensimmäisen pääsi laukkaamaan jonon viimeiseksi...Alakouluikäisenä osallistuin vielä kaksi kertaa hiihtolomaleirille muistaakseni Teijossa. Sieltä on jäänyt mieleen kartanon ruokailutilat ja iltakaakaot, yksi kimo heppa ja vuononhevonen jonka sain kaverini kanssa hoitohepaksi leirin ajaksi. Lisäksi kävin isoisäni kanssa Savossa hiihtolomalla ja kesälomalla maatilalomalla. Paikassa oli suomenhevonen, jota käytettiin peltotöissä ja jolla pääsin selkään varmaan pari kertaa yhteensä. Mieleen jäi tuosta hepasta heinänajo latoon ja armeijan satula, jossa oli puiset tukiosat.

70-luvun loppupuolella kävin useita vuosia Uudellamaalla hoitamassa erästä yksityistä hevosta. Se asui muistaakseni noin vajaan kymmenen kilometrin päässä kotoani maitotialla. Sinne poljin pyörällä kesät talvet uskollisesti vuosien ajan. Täm iso ruuna oli kyllä ratsu, mutta kaikkien noiden vuosien aikana ratsastin sillä pari kertaa. Silti vietimme siellä aikaa monta kertaa viikossa lantaa luoden ja hevosta harjaillen. Tuo heppa luuli varmasti olevansa lehmä, koska se laidunsi jatkuvasti lehmien kanssa. Tuolta ajoilta on peräisin ensimmäiset hevostaitoni, ja myös joka talvi hyvin herkästi paleltuvat varmpaani. Palellutin ne nimittäin noihin aikoihin talvisilla tallireissuilla illalla kovassa pakkasessa pyöräillessäni niin pahasti, että vaiva jäi näihin päiviin asti.

80-luvun alussa kävin samalla kotipaikkakunnallani  vuoden verran ratsastuskoulussa, josta mieleen on jäänyt kylmät viimaiset ja lumisateiset hetket hämärällä kentällä, yhden vaivaisen, ladon kulmaan kiinnitetyn, lampun valossa. En muista tuosta paikasta kuin opettajan nimen ja yhden laikukkaan hepan...Ratsastukseen tuli sitten tauko, mutta 80-luvun lopulla aloin käymään silloisessa Uotilan ratsastuskoulussa, jossa näin jälkijälkeen ajatellen on jo silloin ollut erinomaiset  puitteet ja opetuksen taso. Maneesissa oli kahviopuoli erotettuna lasilla ja kentät olivat hyväkuntoiset, tallit siistejä ja hevoset hyväkuntoisia ja osin osaavia varmasti. Kävin Uotilassa monet vuodet ja lopulta kaksi kertaa viikossa. Tänä aikana kehityin jonkin verran ja aloin ymmärtää peräänannon alkeet. Käytin Uotilassa luvan kanssa muutaman kerran jopa kannuksia :) Sittemmin ei ole tullutkaan niitä kokeiltua. Luulen että hetkittäin sain hepan tunneilla kulkemaan melko kivastikin. Myös tasapainoni parani huimasti samoin hevosmiestaidot. Olen aina ollut melko arka hevosten kanssa, mutta noihin aikoihin en pelännyt ratsastaa mitään tallin hevosista tai missään olosuhteissa. Tallin hevosista muitan ainakin hevoset nimeltä r. Altano (Allu), r. Stoffe, r. Ville, t. Velli ja t. Foska (iänikuinen laiskuri). Monta muutakin hevosta muistan ja tarkkaankin millaisia ne olivat ratsastaa, mutta en muista kuitenkaan enää heppojen nimiä.

Uotilan aika oli muutenkin vilkkain jakso hevosharrastuksessani. Sukulaiseni ostivat nuoren lv-ruunan, jota minäkin kävin ratsastamassa viikoittain - joskus pari kertaa viikossa ja pääosin maastossa. Jatkoin tämän yksärin kanssa ratsastusta myös sen jälkeen kun lopetin Uotilassa 90-luvun alkupuolella. Tämän jälkeen kävin puolisen vuotta yhdellä yksityistallilla jossa oli neljä hevosta ja jossa osin köpöttelin kentällä itsenäisesti. Muutettuani Helsinkiin kävin 90-luvun lopulla muutaman kerran kokeilemassa parilla sipoolaisella tallilla.

Muistaakseni 2005 aloitin käymään ensin työporukan kanssa ja sitten yksin yhdellä pk-seudun maneesikouluista ja siellä viihdyinkin pari vuotta vakitunnilla. Talli ja opetus oli erittäin tasokasta ja opettajalla mielenkiintoinen opetustyyli. Lisäksi minua viehätti omistajan ja opettajan toiminnassa hevoset huomioiva tapa ratsastaa, opetttaa ja hoitaa hevoset.  Nyttemmin olen ymmärtänyt, että opetuksessa käytettiin paljon cr-ratsastukseen viittaavia mielikuvia ja ohjeita. Viihdyin todella ja tunsin edistyväni taas vihdoin viimein. 2009 syksyn tein syrjähypyn yhdelle sipoolaistallille, jossa kävin tunneilla kerran viikossa, mutta lopetin siellä, kun hevonen puri minua pahasti karsinassa. Sitten 2011 vuoden alusta aloitin uudelleen samalla pk-seudun tallilla kuin 2005. Siellä olenkin viihtynyt, vaikka opettaja vaihtui ja systeemit tallilla kaikin puolen muutenkin. Viime ajat kävin tunnilla kaksi kertaa viikossa - aina jokin aika sitten tekemääni hepan vuokrauspäätökseen asti.  Mutta siitä sitten ensi kerralla.